Tuomaanpäivänä

Tässä lyhyt Tuomaanpäiväviesti.

Aurinko on mennyt jo aika alas ja tulee pysymään siellä varsin pitkään. Minä pakkailen tavaroitani, pysähdyin vain hetkeksi tähän kirjoittamaan. Lähden piakkoin kodistani Kauhajoella kotiini Vammalaan. Olen iloinen siitä hyvästä mitä tänäkin vuonna osakseni on koitunut.

Asiat eivät ole vuoden mittaan muuttuneet, vain edistyneet. Perhe-elämä on edistynyt kuin tulviva meri syvemmälle siihen osallistuvien ihmisten mielen sisämaahan ja hionut sen kivikoita hiukan pyöreämmiksi. Sovittelua, neuvottelua ja kaikenlaista säätä. Vanhempani ovat edistyneet vanhuudessaan yhä pidemmälle, ja äitini on alkanut edistyä uuteen, vuodekeskeisen elämänmuodon vaiheeseen, intervalleineen ja kotona vierailevine terveydenhoitajineen. Polveni ja hampaani ovat edistyneet aineesta luopumisessaan, jopa siinä määrin, että lääkärioperaatiot ovat käyneet tarpeellisiksi. Ilmastokin on edistynyt, ja olen nähnyt aivan uusia, ihmeellisiä sääilmiöitä, joiden esiinmarssille ei estettä näy.

Tässä edistyksessä on myös varjopuolia. Olen opettajantyössäni edistynyt siinä määrin, että osaan kohtuullisen hyvin tunnistaa puutteeni, ja mikä pahinta, tiedän mitä niille pitäisi tehdä. Kun vain löydän siihen tekemiseen aikaa ja tarmoa. Työtehtävissäni olen edistynyt energiansäästämisessä niin, etten enää oikein tahdo osata rasittaa itseäni liikaa, mikä tekee elämästä valitettavan tasaista. Ehkä eteläpohjalainen jokimaiseman yksioikoisuus on viemässä minut mennessään, nuo ojanvarsipajukot, savipellot ja keväisin korkealla leyheästi laulavat kiurut. Tarkastelut tulevaan ja menevään, isoihin ja pieniin ympyröihin kääntyvät kuin itsestään joen virtaussuuntaan päin, ruskean veden kannateltaviksi, vailla kiirettä ja tarkoitusta.

Katselen tähtiä entistä useammin ja ilahdun siitä, kuinka tuttu tunne tulee Otavasta, juuri siinä missä sen kuuluu ollakin, kotitalon pihalampun päällä, ei niin kylmänä eikä niin lämpimänä. On siinä vain. Antaa minun rauhassa epäillä ja olla olevinaan.

Itsenäisyyttä, joulua ja ilmastonmuutoksia odotellessa

Mietiskelen, kuten olen koko syksyn sateiden läpi miettinyt ympäristön ja maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Haluaisin sanoa siitä jotakin, joka osaltaan muuttaisi asioita edes hitusen parempaan päin mutta olen tyytynyt enemmänkin lukemaan aiheeseen liittyviä uutisia, artikkeleja, blogeja ja kirjoja sekä katsomaan katsomaan eri välineillä ilmastoaiheisia elokuvia ja videoita, ostelemaan energiansäästölamppuja ja rajoittamaan autoilua, kääntämään patteria ja termostaattia hiukan pienemmälle. Se tuntuu niin kovin vähäpätöiseltä.

Suomi juhli itsenäisyyttä, mutta mitä tuo itsenäisyys on merkinnyt; yhtä valtavaa ekologista jalanjälkeä maapallolle. Suomessa on totuttu tuhlaamaan ja kuluttamaan, elämään kuin viimeistä päivää. Sotien ja pulavuosien jälkeen on haluttu vain kasvaa, tuottaa ja täyttää maa tavaralla ja paperilla. Luin lauantaina sattuman ohjaamana käteeni osuneen Hannu Vuorion uuden romaanin Syvä matala, jossa käsiteltiin paitsi ilmaston myös työelämän kurjistumista Suomessa, ja ajattelin, että näinhän se on, elämä itsenäisessä, ahneessa Suomessamme. Halutaan kaikkea hyvää kaikille mutta ei tehdä isoille asioille mitään.

Tekniikka ja talous, insinöörien ja ekonomien oma lehti, osasi yhdessä artikkelissaan ilmaista tiiviisti suomalaisen itsenäisen elämänmenon ekologisen merkityksen. Ei tarvitse olla enää mikään penttilinkola osatakseen nähdä karut realiteetit:
http://www.tekniikkatalous.fi/kommentit/article50920.ece

Joulu tulee ja jouluostokset täyttävät ainakin kauppaketjujen taseiden aukot loppuvuoden osalta. Mutta miten eletään ensi vuonna? Ostetaan taas entistä enemmän, koska aina ennenkin on tehty niin? Rakennetaan uusia, entistä suurempia kauppakeskuksia, koska niin on ollut tähänkin asti? Innovoidaan uusia hittituotteita kulutusta vauhdittamaan? Tehdään tulosta? Kiristetään työtahtia ja puristetaan lisää "löysiä pois" työyhteisöissä? Eletään niin kuin ennenkin, itsenäisyyden ajan kyseenalaisia perinteitä vaalien?

Pallo hukassa? Kysyy Risto Isomäen blogi Hesarin nettisivuilla. Risto on parikymmentä vuotta varoittanut ilmaston, ympäristön ja maapallon väestön kriisistä ja sen kiihtyvästä pahenemisesta, maltillisemmin kuin Linkola. Hän haluaa valaa toivoa ja uskoa muutoksen mahdollisuuksiin ja etsiä uusia keinoja siihen, esimerkiksi 7.12. kirjoituksessaan esittämällä yhden tuoreen tutkimustuloksen, jonka mukaan "teollisuusmaiden kuluttajat pystyisivät vähentämään omia kasvihuonekaasujen päästöjään keskimäärin 75 prosentilla ilman suuria muutoksia nykyiseen elämäntyyliinsä."
http://blogit.hs.fi/politiikanvieraat/aihe/pallo-hukassa/

Tällaiset kannanotot saavat minut yhä koettamaan tehdä parhaani, vaikka tiedän rajallisuuteni. Yksityiset arjen asiat, jotka odottavat välittömästi hoitamista, läheisten elämäntilanteet ja omat ihmissuhteet vievät voiton laajoista, kaikkia koskettavista isoista murheista, joille kukaan ei pysty antamaan tarkkaa aikatauluja - joilla ei ole deadlinea.

Tässä tilanteessa voi vain toivotella riittävän hyvää joulua.

Jos sinulla on mielessä rakentava parannusehdotus asioiden tilan kohentamiseksi mielekkäästi arjen tasolta lähtien, niin kerro se minullekin. Ja levitä myös muualle päin.

Joulua odotellessa

illat venyvät niin myöhäisiksi, etten tahdo ehtiä blogin ääreen. Tapahtumia kyllä riittää, niin täissä kuin kotona. Ehkä mukavinta on se, että elämä alkaa taas maistua, vaikka huoli huomisesta ei olekaan hävinnyt. Toimin siis kuin ihminen, elän kuin huomenna kaikki olisi kuten ennenkin, vaikka toisaalta tiedän, ettein niin tule olemaan. Huolehdin lasten asioista, parisuhteesta ja töistä enkä anna pitkiä millekään niistä.

Ehkä olen vain niin utelias, etten anna periksi, ennen kuin näen, mitä oikeasti tapahtuu.

mietteliäs marraskuu

Opetustunnit ovat menneet unenomaisesti eteenpäin viime aikoina. Jotenkin sitä on pystynyt tuomaan oikeanlaista asiasisältöä tunteihin, vaikka mieli on ollut muualla. Enemmän kiinnostaa maailman tämänhetkinen tila ja kehitysnäkymät. Kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä ja kuinka paljon ihmiskunnalla ylipäätään?

Ei ole mikään yllätys, että ihmiset karttelevat ilmastonmuutoksen miettimistä. Varsinkin rehellisten johtopäätösten tekemistä ja tarvittaviin toimenpiteisiin ryhtymistä kartellaan kuin ruttoa. Ja se saa tämän elämän tuntumaan niin kovin tyhjänpäiväiseltä. Tympeää, kovin tympeää, tämä kaikki puuhastelu ja näennäiset pyrinnöt, jotka eivät kestä hetkeäkään kriittistä tarkastelua. Pitäisi vain yrittää sulkea silmänsä typeryydeltä ja onnettomilta maailmanparantajilta, jotka puhuvat paljon paskaa suureen ääneen.

Viikon 45 varrelta

Highweek 45 - alakuloa, jopa masennusta, työtä ja tapahtumia mahtuu tälle viikolle. Ampumistragedia Jokelassa havahdutti miettimään, miten nuoren mieli voi nyrjähtää maailman pahuutta työstäessään perin pohjin, jos ihminen jätetään yksin ajatuksineen ja ongelmineen. Kuinka tukea löytyy ja kuka sitä antaa?

Tuo onneton tapahtuma ja sen pohjalta nousseet mietteet ja tunteet syrjäyttivät normaalin opetuksen opistolla. Me enimmäkseen keskustelimme asiasta. Muistelin John Irvingin kirjaa Ystäväni Owen Meany, joka koskettelee hyvin tätä tematiikkaa.

Myös torstaina pitämääni viikinkien olutkultturia koskeneeseen esitelmään ampumatapaus vaikutti niin, että jätin työstämättä aihetta enempää ja esittelin sen suullisesti, ilman kuvia ja muuta tilpehööriä. Vieressä paloi punainen tuikku, Jokelan uhrien muistoksi.

Tänään Moodle-koulutuksessa ammattikorkeakoululla oli vielä aika voipunut olo. Liekö nautittu norjalainen pienpanimo-olut Haandsbryggeriet-panimon Dark Force -stout ollut osallinen asiassa? Joka tapauksessa on hyvä puhua tuosta väkivallanteosta paljon.

Marraskuun alkuun on päästy

Jahas, masennus on alkanut lievittää jo nyt vaikka marraskuu on vasta alussa.
Opetustunnit ovat tältä viikolta takana ja muut hommat edessä. Alan taas hyväksyä oman rajallisuuteni maailman menon muuttamisen suhteen. Aion edelleenkin ottaa kantaa kestävän kehityksen puolesta, vaikka tilanne näyttäisi kuinka mahdottomalta hyvänsä. Sinnikkäästi.

Lähetin Hesariin alla olevan Pinjan ottaman luontokuvan, tämän viereisen jätin lähettämättä.

Tiistai

Tunnelmia tiistai-illan korvalta.

Työviikon alku oli raskas, kun heräsin aamuyöllä kesken unien enkä saanut enää nukutuksi. Mietin kaikenlaisia kysymyksiä, jotka valitettavasti ohjasivat aivoni päivärytmiin.

Seitsemän tuntia opetusta sen päälle, ja olin aika tattis. Andrean kanssa sovittiin vielä alustavasti tulevista töistä ja Kaijan kanssa yhteistyöstä opinnoissa. Tällaisina hetkinä tarvitsen toisten vetoapua.

Googlen jaettujen dokumenttien käyttö oli piristävää. Siitä Muistin Heidin kanssa puhutun ajatuksen tämän päiväkirjan käynnistämisestä. Päätin käyttää siihen vanhaa Vimpeliäni.

Kotona vanhukset elelivät tuttuun malliin, hiljalleen, ja minä tartuin toviksi Hannu Raittilan kirjaan Pamisoksen purkaus. Pian kokeiden ja huomisten tuntien kimppuun. Viereinen kuva on Pinjan ottama. Siinä on jotakin taianomaista, joka kertoo kuvaajan taiteellisista lahjoista. Kuva on otettu Kauhajoelta, Katikan kanjonin pohjalta, 16.10.07.