Tämä vuosi oli muutosten vuosi. Tähän malliin olin ajatellut Tuomaanpäivän kirjeeni aloittaa.
En muista, koska ensimmäisen kerran kirjeen tänä vuoden lyhimpänä päivänä kirjoitin, mutta monta vuotta siitä on. Silloin ei ollut vielä vatsan kumpua, ei harmaita partakarvoja tai hiuksia, ei ryppyjä silmien ympärillä eikä juonteita poskilla. Äitini ei ollut vuodepotilas eivätkä tyttäreni osanneet oikeasti tehdä isänpäivänä aamiaista.
Tänä vuonna on eletty nousujohteisesti. Ensin opetin Tylypahkan opistossa numerologiaa, alkemiaa ja huispauksen fysikaalisia luonnonlaittomuuksia (=kansanopistossa matemaattisten aineiden tuntiopettajana) ja valmensin massamurhaajaa ja hänen uhrejaan alkeishiukkasten sosiaalisen elämän ymmärrykseen Suomen vaarallisimmassa koulussa (=Kauhajoen emäntäkoulussa, nykyisessä ammattikorkeakouluyksikössä, elintarvikekemian tuntiopettajana) ja kaupittelin nuorille ja vanhemmillekin palveluja, joita poliisi haluaa tutkia tarkemmin (=sosiaalisen median, esimerkiksi YouTuben, käytön kehittäminen)
Sitten tuli kesä. Vaarallisista aineista jä jäljelle enää tuo aineeton, maailmanlaajuinen – en tarkoita kaupallista kulttuuria enkä talouden sokeaa ahneutta – internet palveluineen. Tulot vähenivät, niin myös työt, mutta olipahan aikaa ja onneksi vähän rahaa jemmassa, kahvistaa ja tupakasta en niin piittaa.
Oli helteetön kesä, mutta napa-alueilla jäät sulivat ennätystahtiin. Rahaa tehtiin osakkeilla, ja suomalaiset olivat suven keskellä kuten ennenkin, mielessä kolme ässää: seksi, sää ja syöminen. Ruoan hinta nousi, ja sitten polttoaineet kallistuivat. Luonto pani parastaan, ja vettä saatiin yllin kyllin.
Mietin siinä, mitä haluaisin tehdä, jatkaako entiseen malliin tuntiopettajana Tylypahkassa ja Emäntäkoulussa ja Pohojalaasis nettitalakohis kökäs kriuhnaasemas vai lähteäkö uusille mannuille, Vammalan kulmille, missä tähänkin asti olin viikonloppuni viettänyt.
Minähän olen vieteristä vedettävä: aina pitää olla uutta haastetta, muuten realistinen puoli minussa alkaa lyödä rumpua (ikävä ilmiö kaikille niille, jotka eivät pysty pitämään ajatuksiaan omassa pihapiirissä ja tässä päivässä) muistuttaen katastrofaalisen kehityksen vääjäämättömyydestä, kaiken turhuudesta.
Niinpä niin, kaikki on jo sanottu, eikä taiteilija enää halua rakentaa parempaa maailmaa, vaan siistiä omaa pihapiiriään.
Ja kävi kuin oli tähtiin kirjoitettu. Sain vuoden määräaikaisen pestin Punkalaitumelta, Vammalan kupeesta, ja hyvästelin Pohojommaan. Pikku vihje ei-eteläpohojalaaselle lukijalle: kukaan pohojalaanen ei jätä kotiseutuaan taakseen; se kulukoo mukana aina.
Minä muutin Vammalaan, ja tunsin rakkaani reidet ja kuulin laulunsa soinnin arkenakin. Auvoista? Ehei, ristiriitojen särkiparvi. Me tiedämme, millainen maailma on.
Se, että tietää yhtä ja toista, se, että tuntee ja aistii yhtä ja toista; se, että ajattelee kaikkea sitä ja vielä jotain, josta ei osaa sanoa alkuperää. Se on luovien, taiteellisten tai ajatuksilla raskautettujen suuri ongelma. Jos maailma olisi hyvä tai edes suunta olisi parempaan, nämä tyypit, joihin joudun lukemaan itseni ja rakkaani ja jälkeläisiämme myös, viihtyisivät elämässä hyvin. Nyt on asia toisin.
En palaa tähän kysymykseen nyt, mutta voit olla varma, että mietin sitä. Ja sitä miettii moni muukin.
Joka tapauksessa, parisuhde ei edennyt auvoisasti, kriisejä riitti. Ja työ, jonka otin vastaan, tarjosi haasteita ja opetusta hieman enemmän kuin mihin olin valmistautunut. Minä olen opettaja, totta kyllä. Työtehtäväni on hallita opetettavat aineet. Sitten se kasvatuksellinen puoli. Ei ihminen ole valmis 13-vuotiaana, ei kolmen vuoden päästä, ei kolmen vuoden päästä siitäkään. Menee monta kolmevuotista kautta, ennen kuin joku uskaltaa sanoa olevansa valmis. Puhumattakaan, että on valmis rehelliseen parisuhteeseen.
Opetin tiivistä tahtia lapsia, jotka halusivat jännitystä elämään. Minä en halunnut, eikä oppilaani tekemä sarjamurha vakuuttanut uskoani nuorison kykyyn rakentaa parempaa maailmaa. Olin jo menettämäisilläni viimeisenkin uskon humanisminarvoon ja arvokkuuteen, kun sain kiinni jostakin olennaisesta itsestäni: pohjalaisesta jääräpäisyydestä, siitä että kattotahan kortit loppuhun asti. niin lähti syksy etenemään. Kavereitakin tuli, ja vaikka mikään yksittäinen ongelma ei elämästä kaikonnut, saattoi tuntea itsensä aika ajoin onnelliseksi. se on aikamoinen ihme, vai mitä.
Joulu lähestyy, ja siinä on ammoisista ajoista ollut vapauttava merkitys: valo alkaa kasvaa, vapahtaja tulee, voi pitää hauskaa ja rentoutua. Hyvä meininki, kunpa ois joulu ainainen. Mutta mieli vaeltaa taas valtamerten taa: enpä haluaisi olla Obaman housuissa, mahdoton yhtälö ratkaistavana, ja koko maailma odottaa vapahtajaa ( ”vapahtaja olet sinä”, lausui Ismo Alanko). Mutta entä lapset? Ne, jotka rakentavat uuden, paremman maailman. He totta vieköön haluavat tehdä sen. Minä vaan en auraa tietä puhtaaksi, kun odotan lapsen lailla lumisadetta.
Kuten huomaat, uskon yhä tulevaan sukupolveen, ja näen pienen valonpilkahduksen jossain. Joulu tulee, lapset ja vanhukset tulevat, joulupukki tulee, ja tontut tanssivat. Tanssin minäkin. Huudan avaruuteen sanat 'kohtuullisuus', 'luopuminen', 'toiminta' ja 'tahto hyvään elämään'. Pidän lomaa ja kerään voimaa maailmaan, joka ei takuulla ole sama kuin tänä vuonna.
Lopetan tähän, on jo yö. Lapset nukkuvat ja seinäkello raksuttaa. Jossain puuskuttaa öinen kulkija. Ihminen tai joku muu, eteenpäin kuitenkin. Sataa lunta.
Kyllä tästäkin joulu tulee.
Selaimesta toiseen – Chromen huonontumisesta
3 kuukautta sitten
