Hitaan elämän ylistys

Haikailen hidasta elämää. Moniaita vuosia sitten kehitin termin 'louniminen', jolla tarkoitin tarkoituksetonta ja tavoitteetonta olemista vastapainona tehokkaalle ja tavoitteelliselle toiminnalle. Jos louniminen ja toimiminen ovat tasapainossa keskenään, harmonia ja hyvä olo vallitsevat, samoin kuin on unen ja valvetilan tasapainon suhteen.
Ei muistihäiriöitä, poissaolevuutta, nykivää elämää eikä ikäviä painetiloja. Ehkä hiukan liikakiloja ja etikettivirheitä; kokonaisuus kuitenkin ihanteellinen ja samalla kohtuullinen.

Hidas elämä ja joutenolo ovat tulleet tavoitelluiksi asioiksi, suorastaan muoti-ilmiöiksi viime vuosina, ainakin olen ollut huomaavinani näin. En kuitenkaan lähde etsimään sitä kylpylöistä tai ulkomailta, en luostarista enkä joogasalilta. kenttätyöt: Hilma-koiran ulkoiluttaminen maastossa, erityisesti kun kumpikin pysähdymme vaikka jäälakeuden keskelle tuijottamaan hiljaa kaukaisuuteen, käy lounimisesta.

Haluan kuitenkin hitaampaa elämää muihinkin yhteyksiin. Ajattelin hidastaa tahtia vuosi vuodelta ja katsoa kuinka hitaasti saakaan hommat hoitumaan. Tavallaan palaan vanhana siihen, mistä nuorena työuraani aloittelin, Kauhajoen kunnan kesätöissä.

Syksy on tyven ja kaunis

Tänään menin Hilman kanssa pitkälle lenkille tietämättä minne oikein päädymme. Kuljimme Vammalan, tulevan Sastamalan, kaupungintalon editse ja käännyimme omakotitaloalueelle, jossa on 1940-50-lukujen taitteessa tehtyjä niin sanottuja rintamamiestaloja.

Paattipoukamankadulta poikkesimme sivupolulle metsään. Siitä alkoi kipuaminen harjulle. Mahtava ilma liikkua siellä. Harjua ristiin rastiin taivallettuamme laskeuduimme sen toiselle puolelle Rautaveden rantaan. Siellähän se paattipoukamakin sitten oli.

Jäin ihmettelemään, miten paljon liki unohdettuja mökkejä, rantasaunoja ja soutuveneitä silläkin reissulla kohtasin. Joku on ne joskus hankkinut tai rakentanut. Nyt on projekti päättynyt tai päättymässä, eikä uudesta käyttäjästä ole tietoakaan. Tämän Kukkurin alueen kaavoitus on kiistojen aihe. Rantojen kaavoittaminen tuntuu ihmeelliseltä, mutta luontoarvojen puolustajilla on vielä mahdollisuutensa.

Elämä on kummallista.

Sunnuntaina ei aina sada

Ei ainakaan tänä sunnuntaina. Kävimme koiramme Hilman kanssa pitkällä pyhäpäivän lenkillä Vammalan Vinkin maastoissa. Sää oli mitä parhain, lämmintä oli peräti 13 astetta ja Aurinko paitoi. Tuulta ei ollut nimeksikään. Siihen nähden kulkijoita oli vähänlaisesti.

Se ei tietysti haitannut, sillä Hilmaa saattoi pitää vapaana suurimmaksi osaksi retkeä. Laavulla oli mukava istuskella auringon paisteessa, kun Hilma teki tutkimuksiaan lähiympäristössä. Yksi koirakaverikin löytyi, nelivuotias kääpiösnautseriuros, joka innostui jonkin verran mukaan juoksemaan. Ei tosin samaan tahtiin kuin Hilma, jolla on pennun kiihkeys ja villieläimen liikunnallisuus.

Tulipa tutustuttua viimein Äijän kiveenkin, joka sijaitsee turhankin lähellä valtatie 12:a. Sinänsä upea luola kiven uumenissa on tuhrittu maalatuilla teksteillä ja sotkettu sytykkeinä käytetyilä sanomalehdillä. Luonto kuluu huonosti kohdeltuna monin eri tavoin.