Lähikehityksen vyöhyke, sosiaalinen media ja uudet työtavat

Olen syksyn mittaan työni ohella pohtinut työtapojen ja työelämän uudistumisen vitkaisuuden syitä. Uudistukset herättävät aina ainakin jossain määrin vastarintaa. Sen usein katsotaankin kuuluvan asiaan.

Kun uudistukset tapahtuvat ryppäissä - vai pitaisikö sanoa rysäyksittäin - vitkan kitka tuntuu voimakkaammin kuin jatkuvassa, vähittäisessä uudistuksessa. Ehkä moni meistä on joutunut kokemaan muutosrysäykset pahasti stressiä nostattaneina kriiseinä.

Työelämän muutoksissa ja työssä oppimisessa taitavat päteä samat periaatteet kuin oppimisessa yleensä. Kun ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä (Vygotskin termein), muutokset ja uudistukset tulevat hallitusti mukaan olemassaoleviin käytäntöihin. Kun siirrytään tuon vyöhykkeen ulkopuolelle, alkavat hankaluudet: kaikki tuntuu kaatuvan päälle, epäonnistumisten ja pettymysten määrä kasvaa, stressipisteitä ropisee lisää.

Epäilenpä, että esimerkiksi moni opettaja on uuteen kouluun tullessaan joutunut lähikehitylksen vyöhykkeeltä pois perehtyessään vauhdilla kaikkeen uuteen, mitä työ tuo tullessaan. Minulla on sellaisesta omiakin kokemuksia. Ajatteleepa moni opettaja, että vuoden tai parin päästä tilanne tasaantuu, jolloin voi turvallisesti alkaa toistaa itseään ja kokoamaansa materiaalia. Muutoskriisi johtaa pysähtyneisyyteen.

Sosiaalisen median ja tieto- ja viestintätekniikan tarjoamien uusien oppimismenetelmien käyttöönotto koulutyössä edellyttää aina vanhojen tapojen uudelleenarviointia ja osin hylkäämistäkin. Myös oppijoille tulee vastaava muutostilanne.

Uuden omaksuminen vaatii aina energiaa ja yleensä myös aikaa. Kun taustalla on kokemus tai kokemuksia kriisistä, minkä muutos toi tullessaan, uusiin muutoksiin aletaan suhtautua torjuvasti tai pidättyvästi varmuuden (lue: turvallisuuden) vuoksi. Ihminen alkaa puolustaa itseään halitsemattomilta tuntuvilta muutoksilta.

Sosiaalisen median ja yhteisöllisten oppimisprosessien ilosanomaa varjostaa huoli työtaakan kasvusta ja pelko siitä, että joutuu taas heittäytymään uudistusten kaaokseen ja kriisiin. Onko pakko, kysyy moni.

Voidaanko osoittaa, että vaiheittain eteneminen tarkoittaa lähikehityksen vyöhykkeellä pysymistä oppimisympäristöjen ja työtapojen muuttuessa kouluissa?

Jos perehtyminen uuteen työhön tapahtuisi aina lähikehityksen vyöhykkeen periaatetta noudattaen, olisi varmasti suhtautuminen uudistuksiinkin lähtökohtaisesti myönteisempi. Jos myös uudistuksissa pystytään pysymään lähikehityksen vyöhykkeellä, muutosprosesseista tulee työn valopilkkuja, ei enää pelottavia mörköjä.

Mutta miten saisi nyt muutoskriisejä varovat muutosvastarintaiset ihmiset voittamaan epäluulonsa?

Vaihtoehtona pidempi kesäloma

Ja tämä ei tarkoita kouluja. Luin Tekniikka & Taloudesta hyvän uutisen pk-yrityksen (Kalaset Oy Uudestakaupungista) yt-neuvotteluista, jotka kestivät 8 minuuttia. Lopputulos oli, että irtisanomisten tai lomautusten sijaan työntekijät saivat laajennetun palkallisen kesäloman.

Johdon ja omistajien mielestä on työntekijöiden kannalta mielekkäämpää vaikka maalata kesämökkiä kuin tehdä täytetöitä tehtaalla. Kalaset Oy:n omistajien ja johdon mukaan järjestelyn tarkoitus on pitää tiukasti kiinni henkilökunnasta. Yhtiöllä on takanaan taloudellisesti hyviä vuosia, joten taloustilanteen heikentyessä ei toimia voida kohdistaa ensimmäisenä henkilöstöön.

Johdon ja omistajien mukaan yritys ei ole kasvoton kone, jonka ainoa tehtävä on tuottaa voittoa, eikä kaikkea voida mitata rahassa.

Yritys on muuten saanut Facebookiin oman fanisivun.

Sosiaalisen median käyttöönoton kysymyksiä - itk09

Tässä Teknologiakeskus Hermiassa työskentelevän Timo Rainion esitys itk09 konferenssissa sosiaalisen median käyttöönottoa koskevista kysymyksistä ja haasteista. Esille tulee sekä sosiaalista mediaa että yrityksiä ja työyhteisöjä haastavia hyviä näkökulmia. Pohjalla on kysymys, uskallanko olla avoin. Timo on myös Sosiaalinen media oppimisen tukena eli Sometu-ryhmän aktiivinen jäsen.

Sosiaalinen media työelämässä ja ammattien oppimisessa - case eppiminen

View more presentations from Timo Rainio.

Vastapainoa lounimiselle...

Silloin, kun on toiminta mielessä, on hyvä tarkastella sitä laajemmin. Esimerkiksi tämän hiljakkoin päivitetyn videopätkän johdattelemana:

Hitaan elämän ylistys

Haikailen hidasta elämää. Moniaita vuosia sitten kehitin termin 'louniminen', jolla tarkoitin tarkoituksetonta ja tavoitteetonta olemista vastapainona tehokkaalle ja tavoitteelliselle toiminnalle. Jos louniminen ja toimiminen ovat tasapainossa keskenään, harmonia ja hyvä olo vallitsevat, samoin kuin on unen ja valvetilan tasapainon suhteen.
Ei muistihäiriöitä, poissaolevuutta, nykivää elämää eikä ikäviä painetiloja. Ehkä hiukan liikakiloja ja etikettivirheitä; kokonaisuus kuitenkin ihanteellinen ja samalla kohtuullinen.

Hidas elämä ja joutenolo ovat tulleet tavoitelluiksi asioiksi, suorastaan muoti-ilmiöiksi viime vuosina, ainakin olen ollut huomaavinani näin. En kuitenkaan lähde etsimään sitä kylpylöistä tai ulkomailta, en luostarista enkä joogasalilta. kenttätyöt: Hilma-koiran ulkoiluttaminen maastossa, erityisesti kun kumpikin pysähdymme vaikka jäälakeuden keskelle tuijottamaan hiljaa kaukaisuuteen, käy lounimisesta.

Haluan kuitenkin hitaampaa elämää muihinkin yhteyksiin. Ajattelin hidastaa tahtia vuosi vuodelta ja katsoa kuinka hitaasti saakaan hommat hoitumaan. Tavallaan palaan vanhana siihen, mistä nuorena työuraani aloittelin, Kauhajoen kunnan kesätöissä.

Itsenäisyyttä, joulua ja ilmastonmuutoksia odotellessa

Mietiskelen, kuten olen koko syksyn sateiden läpi miettinyt ympäristön ja maapallon tilaa ja tulevaisuutta. Haluaisin sanoa siitä jotakin, joka osaltaan muuttaisi asioita edes hitusen parempaan päin mutta olen tyytynyt enemmänkin lukemaan aiheeseen liittyviä uutisia, artikkeleja, blogeja ja kirjoja sekä katsomaan katsomaan eri välineillä ilmastoaiheisia elokuvia ja videoita, ostelemaan energiansäästölamppuja ja rajoittamaan autoilua, kääntämään patteria ja termostaattia hiukan pienemmälle. Se tuntuu niin kovin vähäpätöiseltä.

Suomi juhli itsenäisyyttä, mutta mitä tuo itsenäisyys on merkinnyt; yhtä valtavaa ekologista jalanjälkeä maapallolle. Suomessa on totuttu tuhlaamaan ja kuluttamaan, elämään kuin viimeistä päivää. Sotien ja pulavuosien jälkeen on haluttu vain kasvaa, tuottaa ja täyttää maa tavaralla ja paperilla. Luin lauantaina sattuman ohjaamana käteeni osuneen Hannu Vuorion uuden romaanin Syvä matala, jossa käsiteltiin paitsi ilmaston myös työelämän kurjistumista Suomessa, ja ajattelin, että näinhän se on, elämä itsenäisessä, ahneessa Suomessamme. Halutaan kaikkea hyvää kaikille mutta ei tehdä isoille asioille mitään.

Tekniikka ja talous, insinöörien ja ekonomien oma lehti, osasi yhdessä artikkelissaan ilmaista tiiviisti suomalaisen itsenäisen elämänmenon ekologisen merkityksen. Ei tarvitse olla enää mikään penttilinkola osatakseen nähdä karut realiteetit:
http://www.tekniikkatalous.fi/kommentit/article50920.ece

Joulu tulee ja jouluostokset täyttävät ainakin kauppaketjujen taseiden aukot loppuvuoden osalta. Mutta miten eletään ensi vuonna? Ostetaan taas entistä enemmän, koska aina ennenkin on tehty niin? Rakennetaan uusia, entistä suurempia kauppakeskuksia, koska niin on ollut tähänkin asti? Innovoidaan uusia hittituotteita kulutusta vauhdittamaan? Tehdään tulosta? Kiristetään työtahtia ja puristetaan lisää "löysiä pois" työyhteisöissä? Eletään niin kuin ennenkin, itsenäisyyden ajan kyseenalaisia perinteitä vaalien?

Pallo hukassa? Kysyy Risto Isomäen blogi Hesarin nettisivuilla. Risto on parikymmentä vuotta varoittanut ilmaston, ympäristön ja maapallon väestön kriisistä ja sen kiihtyvästä pahenemisesta, maltillisemmin kuin Linkola. Hän haluaa valaa toivoa ja uskoa muutoksen mahdollisuuksiin ja etsiä uusia keinoja siihen, esimerkiksi 7.12. kirjoituksessaan esittämällä yhden tuoreen tutkimustuloksen, jonka mukaan "teollisuusmaiden kuluttajat pystyisivät vähentämään omia kasvihuonekaasujen päästöjään keskimäärin 75 prosentilla ilman suuria muutoksia nykyiseen elämäntyyliinsä."
http://blogit.hs.fi/politiikanvieraat/aihe/pallo-hukassa/

Tällaiset kannanotot saavat minut yhä koettamaan tehdä parhaani, vaikka tiedän rajallisuuteni. Yksityiset arjen asiat, jotka odottavat välittömästi hoitamista, läheisten elämäntilanteet ja omat ihmissuhteet vievät voiton laajoista, kaikkia koskettavista isoista murheista, joille kukaan ei pysty antamaan tarkkaa aikatauluja - joilla ei ole deadlinea.

Tässä tilanteessa voi vain toivotella riittävän hyvää joulua.

Jos sinulla on mielessä rakentava parannusehdotus asioiden tilan kohentamiseksi mielekkäästi arjen tasolta lähtien, niin kerro se minullekin. Ja levitä myös muualle päin.