Olen syksyn mittaan työni ohella pohtinut työtapojen ja työelämän uudistumisen vitkaisuuden syitä. Uudistukset herättävät aina ainakin jossain määrin vastarintaa. Sen usein katsotaankin kuuluvan asiaan.
Kun uudistukset tapahtuvat ryppäissä - vai pitaisikö sanoa rysäyksittäin - vitkan kitka tuntuu voimakkaammin kuin jatkuvassa, vähittäisessä uudistuksessa. Ehkä moni meistä on joutunut kokemaan muutosrysäykset pahasti stressiä nostattaneina kriiseinä.
Työelämän muutoksissa ja työssä oppimisessa taitavat päteä samat periaatteet kuin oppimisessa yleensä. Kun ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä (Vygotskin termein), muutokset ja uudistukset tulevat hallitusti mukaan olemassaoleviin käytäntöihin. Kun siirrytään tuon vyöhykkeen ulkopuolelle, alkavat hankaluudet: kaikki tuntuu kaatuvan päälle, epäonnistumisten ja pettymysten määrä kasvaa, stressipisteitä ropisee lisää.
Epäilenpä, että esimerkiksi moni opettaja on uuteen kouluun tullessaan joutunut lähikehitylksen vyöhykkeeltä pois perehtyessään vauhdilla kaikkeen uuteen, mitä työ tuo tullessaan. Minulla on sellaisesta omiakin kokemuksia. Ajatteleepa moni opettaja, että vuoden tai parin päästä tilanne tasaantuu, jolloin voi turvallisesti alkaa toistaa itseään ja kokoamaansa materiaalia. Muutoskriisi johtaa pysähtyneisyyteen.
Sosiaalisen median ja tieto- ja viestintätekniikan tarjoamien uusien oppimismenetelmien käyttöönotto koulutyössä edellyttää aina vanhojen tapojen uudelleenarviointia ja osin hylkäämistäkin. Myös oppijoille tulee vastaava muutostilanne.
Uuden omaksuminen vaatii aina energiaa ja yleensä myös aikaa. Kun taustalla on kokemus tai kokemuksia kriisistä, minkä muutos toi tullessaan, uusiin muutoksiin aletaan suhtautua torjuvasti tai pidättyvästi varmuuden (lue: turvallisuuden) vuoksi. Ihminen alkaa puolustaa itseään halitsemattomilta tuntuvilta muutoksilta.
Sosiaalisen median ja yhteisöllisten oppimisprosessien ilosanomaa varjostaa huoli työtaakan kasvusta ja pelko siitä, että joutuu taas heittäytymään uudistusten kaaokseen ja kriisiin. Onko pakko, kysyy moni.
Voidaanko osoittaa, että vaiheittain eteneminen tarkoittaa lähikehityksen vyöhykkeellä pysymistä oppimisympäristöjen ja työtapojen muuttuessa kouluissa?
Jos perehtyminen uuteen työhön tapahtuisi aina lähikehityksen vyöhykkeen periaatetta noudattaen, olisi varmasti suhtautuminen uudistuksiinkin lähtökohtaisesti myönteisempi. Jos myös uudistuksissa pystytään pysymään lähikehityksen vyöhykkeellä, muutosprosesseista tulee työn valopilkkuja, ei enää pelottavia mörköjä.
Mutta miten saisi nyt muutoskriisejä varovat muutosvastarintaiset ihmiset voittamaan epäluulonsa?
Selaimesta toiseen – Chromen huonontumisesta
3 kuukautta sitten
